maanantai 14. huhtikuuta 2014

Ei kahta ilman kolmatta...

Ei taida sairastelulleni tulla loppua.. Jäin nimittäin taas kiinni tarkoin varjellusta pipistä. En ole äidille viitsinyt siitä sanoa, kun sillä on jo ihan yltäkyllin murhetta kynsieni kanssa..

Mutta tänään lenkin jälkeen, kun putsasimme tassuani, päätti äiti kurkata korviini, vilkaista silmiä ja tarkistaa purukaluston. Kaikki oli niinkuin pitääkin, kunnes äiti tajusi katsoa takahampaitani.. Jäin kiinni. Siinä se oli, lohjennut hammas, ja pahasti kuulemma olikin lohjennut. Itse en siitä ole niin välittänyt, ruoka uppoaa entiseen tahtiin ja luutkin saan purtua, eikä hammasta ole särkenyt. Ymmärrätte siis varmaan ettei minulla ole ollut kiire huolestuttaa äitiä enempää kuin tarve on vaatinut. 


No onhan se karun näköinen, kieltämättä. 

Kuten kynsieni kanssa, voisi tässä olla kyse sattumasta. Mutta kun... Miten sen nyt sanoisi, viime kesänä minulta lohkesi etuhammas.. Senkin huomasi äiti vasta hyvän aikaa tapahtuman jälkeen. Emme käyneet hammaslääkärissä koskei hampaaseen koskenut, kyse oli vain kosmeettisesta haitasta. Voisikohan kynsien ja hampaiden kohtalo siis olla kytköksissä toisiinsa? En tiedä, mutta äiti sanoi että aikoo huomenna kysyä eläinlääkäriltä jonka tykönä olemme käyneet, että onko hänellä innostusta selvittää asiaa kanssamme. Toinen vaihtoehto on se, että käännymme pääkaupunkiseudun ammattilaisten puoleen. Minullehan asia on yhdentekevää, mutta äiti metsästää mielenrauhaansa. Taitaa kyllä viimeistään nyt olla aika kiven alla. 

Lohjennut etuhamppu 

T. Murheenkryyni 

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Mää kans!! (Preta)

Nii äiti, mää kans!! 

Laiminlyöty. Kuvan koira liittyy tapaukseen.

Siis ihan hirveetä, aaaivan kamalaa. Ette usko jos kerron.. mut....

MUA ON LAIMINLYÖTY!!!!

Kolme viikkoo tätä on jatkunu, sisko saa kaiken huomion, namit, rapsutukset, ruuat, sylipaikat, iltapäiväkahvit, AIVAN KAIKEN!!! Ja "miks", mä kuulen et te kysytte? No tietenkin siks et sillä on pipi jalassa.. SIIHEN EI EDES SATU! 

Mä oon niinku niin valmis lähtee johonki kenneliin huostaan. V***u ees lenkille pääse joka päivä. Ja ihan yksin saan mennä nukkumaan minne huvittaa. Eilen mutsi astu mun jalan päälle ku se ei huomannu mua, sil oli Leo sylissä joka piti viedä sänkyyn nukkumaan... Että tässä teille ikuinen kakkonen, ei oo hurraamista ei! 

Toisaalt mä sit kumminki ymmärrän mutsii. Parhaansa se tekee, mut kyllähän se kismittää kun jää kakkoseks. Ja mul on kuitenki niin paljon energiaa et tekee vaikeeta kun ei pääse kunnon lenkille joka päivä vapaana juoksee ja kaivelee.

Nyt kun tarkemmin aattelee niin ainahan me ollaan menty mun ehdoilla. Ei Leksaa tai mutsii kauheesti kiinnosta tuntitolkulla kaivella kuoppii metässä, mut sinne ne mut aina vie ku mä tahon.. Ehkäpä tätä kirjottaes tuli pikkanen ahaa-elämyskin, et vois sitä sit joskus mennä toisten ehdoilla vähän rauhallisemminkin..

Mut silti. Syön varmaan kohta kaukosäätimen tähän vitutukseen vaiks oon ollu jo tosi kauan ilman niitä..

Ihan pelkkä sohvalla makaaminenkin tekee jo tiukkaa. Mut on luotu kulkemaan!!!!

torstai 10. huhtikuuta 2014

Hiljaa hyvä tulee...

Tai sitten ei!


Mulla on nyt ollut kuuppa päässä non-stoppina kolme viikkoa.. Välillä äiti ottaa sen pois ja hieroo mun
niskaa, onhan se vähän kipeä kun tuo kauluri painaa jatkuvasti..

Edellispäivänä käytiin sitten äitin kaa suihkussa! Ei musta saa kyllä vesipetoa tekemälläkään.. Mutta pakkohan sinne oli mennä kun en saa itse pestyä itseäni, alkaa vähän turkki tuntua rasvaselta ja sanoi äiti jossain kohtaa vähän ikävästikin että haisen KOIRALTA..

Thanks mom!!!

Mutta kyllä se äiti paljon töitä tekee että saatas toi koipi kuntoon, jollei se ole puhelimessa eläinlääkärin kanssa niin sitten ties missä chateissä ja suomi24:sissa lukemassa vinkkejä.. Vihdoinkin saatiin lääkäriltä antibiootit tuohon jalkaan. Meidän oman lääkärin hinnat on kaksinkertaistunut ja heidän mielestä olisi pitänyt tulla näyttämään jalkaa ja sitten voisi saada antibiootit.. Äitini ei kyllä ihan tyhmä ole, jos jalka olisi tulehtunut, mitä voisi lääkäri sanoa tai tehdä? "Voi voi, se on tulehtunut, tässä antibiootit.." Joten jos siitä lystistä haluaa maksaa, niin mennään sitten johonkin halvempaan paikkaan! Mutta onneksemme lääkäri heltyi ja antoi antibiootit äidille! Jalkahan siis ei ole tulehtunut, mutta ei se paranemaankaan ala.. Muistelimme että kyllä irronnut kynsi viimeksi oli jo tässä vaiheessa kuivunut ja alkanut näyttämään paranemisen merkkejä.. Joten varmuuden varalla nyt nuo antibiootit, jos niitä vielä tarvitsisimme!

Minulla on myös yksi kaveri jolla on ollut pahoja ongelmia kynsiensä kanssa, kohtalotoveri siis pikemminkin. Hänkin on pinseri, Ali nimeltään. Laitan linkin heidän blogiinsa tuonne tekstin päätteeksi. Alin äiti ja mun äiti juttelee usein ja koska Alilla on tätä jatkunut jo pitkään, kertoo sen äiti kaikkia vinkkejä.

Viimeisein hullutus oli se, että äiti tuli kotiin ja toi mulle PUUTERIA! Olin sillee et mutsi hei, en mä meikkaa... Selvis sitten, että se olikin haavapuuteria, jonka pitäs sitten auttaa kosteissa haavoissa ja kuivattaa niitä.. Eilen illalla se sit laitto sitä mulle ekaa kertaa, oisin mielellään maistanu, mut en saanu. Sit äiti lupas, että jos oon hienosti (LOL) enkä nuole jalkaa ni saan nukkua peiton alla ilman kauluria yöllä .. Se oli ostanu mulle ihmislasten vaaleensinisen (siis ja kaikki tietää et mun lempiväri on pinkki.. huoh) PUUHA PETE- JARRUSUKAN. Anna mun kaikki kestää.. No kostoks mä sit revin sen sukan helvettiin heti ku mutsi nukahti ja näpersin jalkaani ties kuinka kauan... Ja sen sukan sitten söin välittömästi suihini ettei sitä tarvii enää jalassa pitää.. Joku suolitukos ois nyt niin hyvä kosto mutsille.....


Täs on kuva mun kynnestä melkeen heti leikkauksen jälkeen. Mutsi on sitä ite joutunut trimmailee ja siistimään kun ei ne siellä lääkärissä edes karvoja ajellu leikkausalueelta.. Hyi, kelaa mitä pöpöjä niissä karvoissakin muhii.. Viimeks ne kyllä teki sen, mut nyt oli eri lääkäri!
Auuuuuutsista!! Tai no ei se ees satu, haha, kunhan kitisen!

Tässä on toinen etutassu.. Ihan ehjä ja upeet kynnet.. WTF?
Alin ja sen veljen Osmon blogi: http://alinen.blogspot.fi/

lauantai 29. maaliskuuta 2014

Paraneminen alkakoon!

En ole ollut järinkään tyytyväinen siteeseen jalassani, se on ollut kovin kurja ja olenkin sitä ahkerasti koettanut irroittaa omin avuin. Siitä äiti ei tykkää. Olen valvovan silmän alla koko ajan... Tänään aamulla side haisi todella pahalta ja pyysin että äiti ottaisi sen pois. Niin se teki työtä käskettyä. Näky siteen alla oli aika paha, en tahtonut edes katsoa! Yksi langanpätkä oli kiertynyt kynteni ytimen ympäri, saaden aikaan pahan haavan josta oli vuotanut verta, ja vuosi se kyllä jonkin aikaa siteen ottamisen jälkeenkin.

Sain kunnon betadinehoidon tassulle. Eikä se ole niin kamalaa kuin miltä kuulostaa, saan nameja koko operaation ajan! 

Kylvyn jälkeen sai tassuni olla nukkumaanmenoon asti ilman sidettä, äidin mielestä sen pitäisi saada ilmaa. No, kivempi näin! 

Eniten piristi päivääni se, että äiti oli käynyt ostamassa meille koirille ikioman sohvan. VALKOISEN! Eipähän tarvitse murehtia äidin verenpaineesta kun kirmaan suoraan lenkin jälkeen pitkäkseni mutaisilla tassuilla!

- Leonora von Maass

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Laardi-Lepakko lääkärissä

Hei vain kaikille!

Minä, Leo 3 vuotta, olen ollut mielestäni erittäin kipeä. Niinkin kipeä, ettei edes rapsutukset ja herkut aina riitä viemään huomiotani kipeistä tassuistani.

Kaikki alkoi lokakuussa rauhaisan iltapissatuksen päätteeksi. Jalastani vuosi verta. En tietenkään sanonut äidille mitään, olinhan jo tuhrinut hieman sängyllekin.. Pian jäin kuitenkin kiinni veripisaravanan päästä, peiton alta. Vieläkin päätin olla sanomatta mitään, sillä loppujen lopuksi oli ihan kiva katsella äidin raapivan krapulaista päätään ja miettivän mistä se veri oikein pulppuaa. Muahah!

Noh, tassunhan se vuosi. Kynsi oli irronnut. En kyllä muista sitä sörkänneeni minnekkään, joten kait se sitten vaan oli höllästi kiinni alunperinkin. Äitihän riemastui niin, että taksilla kiisimme kaupungin halki Tuhatjalkaan, josta emme valitettavasti apua saaneet, vaivamme oli päivystysaikana melko hännillä kiireellisyyden suhteen. Tunnin pentuineen odottelimme vuoroamme. Äidin sietokyvyn täyttyessä nappasi hän ohi viipottanutta lääkäriä hihasta ja kysyi ensihoitoneuvoja jos selviäisimme maanantaihin asti ihan kotikonstein, minua kun ei juuri haitannut tuo rikkonainen kynsi. Taksilla apteekkiin, kebab-pizzerian kautta himaan. Seuraavalla viikolla sitten minua odottikin jo hieman karumpi kohtelu Pet-Vetissä.. En mielelläni palaisi näihin kivuliaisiin muistoihin, mutta, teidän, rakkaiden lukijoiden vuoksi, voin hieman raottaa verhoa tapahtumien kulusta.

 Noh, rikkonainen kynsihän sitten poistettiin, siinä "kevyemmässä" nukutuksessa. Parhaat nokoset pitkään aikaan, pakko myöntää! Kotiuduin vaaleanpunaisen, sydämillä vuoratun, paketoidun takajalan kanssa ja tiesin, tämä jos joku on valttikorttinani jahka pääsen ihmisten ilmoille sääliä kerjäämään.. Kaulurin kanssa en jaksanut edes tapella, tunnen äitini niin hyvin, että tiesin taistelun olevan turhaa.

Kynsi ei oikein tahtonut ottaa parantuakseen, meni lähes kaksi kuukautta että uusi kynsi oli kasvanut ytimen suojaksi, tosin en sitä vielä kynneksi erottanut vaikka miltä kantilta katsoin. Tilanne oli varmaan raskaampi äidilleni, sillä kuten äidit yleensä, on hänkin taipuvainen hysteeriseen ylireagointiin. Koluttiin läpi nettikeskusteluita, katseltiin ällöjä kuvia kaikenmaailman vääntyneistä kynsistä ja niin edelleen. Sai vielä lietsottua "kasvattajanikin" mukaan juttuun, joukkohysteria oli hyvinkin lähellä. Kasvattajakseni tätä  nakkianteliasta tätiä tituleeraan, vaikka todellisuudessa hän on vain tuonut minut Saksasta oikealta kasvattajaltani Suomeen.

Kynsivaiva unohtui tyystin, olihan ne hyvän näköiset eikä viitteitä mistään vakavammasta ollut. Laitoimme irronneen kynnen siis sattuman piikkiin, sillä, sattuuhan noita!

Tilanne rauhoittui, Joulu oli tuloillaan ja kynsi kasvoi takaisin hitaasti mutta varmasti. Lähdimme Joulua viettämään saaristoon. Jos totta puhutaan, säikäytti tuo aiemmin tapahtunut haveri, ja äitini netissä tekemät "diagnoosit" minut niin, että juoksentelin metsiköissä kuin viimeistä päivääni. Kuten arvata saattaa, niinhän siinä sitten kävi, että toisestakin takajalasta paukahti kynsi, joskin niin vähäisesti, ettei tarvinnut lääkäriin lähteä, odottelimme että se parantuisi itsestään, niinkuin se mokoma tekikin! Lisäksi nenästäni oli lähtenyt väri aivan yllättäen! Väri palasi takaisin samalla kun kynteni parani.
Ei se äiti niin kovin pitänyt kiinni kuin miltä näyttää!
Tiesin että tällä kertaa äitini olisi hysteerisempi kuin koskaan, eihän tätä enää voinut sattumaksi sanoa, enkä kyllä minäkään tunne ketään jolta lähtisi kynnet tuosta noin vaan. Kuten epäilinkin, heitti äitini ilmoille suuren sanahirviön, sen jota kaikki pelkäsimme: Systemic Lupoid Onychodystrophy eli SLO. Se on autoimmuunisairaus joka aiheuttaa pahoja kynsivaivoja, löydät kauhukuvia- ja tarinoita googlesta.

Äiti ei jäänyt laakereilleen lepäilemään, vaan kirjoitti kaikille tietämilleen turkulaisille eläinlääkärikeskuksille: kysyi tietääkö heiltä yksikään lääkäri asiasta enempää. Ei tiennyt ei, paitsi, Pet-Vetistä tuli vastaus, josta äiti löysi toivon kipinän, täällä tiedetään asiasta! Ihanaa, äiti rauhoittui ja tiesi että mikäli kyseessä on "se pahin mahdollinen", on meillä lääkäri jolta voi kysyä kun jokin mietityttää. Mitään hoitokeinoahan sairaudelle ei ole, mutta oireita voi hoitaa ja koettaa ennaltaehkäistä!

Taas kynteni olivat terveet hyvän aikaa, vanhat haavat täysin parantunut ja kohta kolme kuukautta kulunut viimeisimmästä kynsi-episodista. Oli jälleen aika huokaista helpotuksesta, ehkä se sittenkin oli sitä sattumaa ja huonoa tuuria. Kasvattajakin laittoi viestiä kysellen kynsistä, johon äitini totesi kynsien olevan kuin uudet, eikä mitään kummaa ole havaittavissa! Epäusko valtasi kyllä koko porukan kun seuraavana päivänä tassussa näky oli seuraava...
Auts! Ja aivan puskista kuten äiti sanoo. Muut kynnet ovat oikein mallikelpoiset! 


Äiti soitti heti Pet-Vetiin ja kuin sattuman kaupalta vastasi puhelimeen lääkäri joka tiesi tuosta SLO-sta hieman enemmänkin! Lupasi vielä tutkia sairautta juuri minun rodussani, kun hänellä ei näin kaunista potilasta ennen olekaan ollut!

Itse olin taju kankaalla joten muistini on hieman hatara lääkärikäynnistä, äitini mielestä reissu oli tyhjääkin turhempi, mitään ei selvinnyt, mihinkään emme saaneet vastausta, diagnoosia ei tehty emmekä saaneet mitään lääkitystä, paitsi kipulääkkeitä, sillä kynteni tulisi olemaan herkkä muutaman päivän! Äitini kanssa juttelimme etukäteen, että olisi hyvä tietää mikä minua vaivaa, oli se sitten SLO tai jokin muu. SLOn selvittämiseksi pitäisi luopua yhdestä varpaasta, suostuin ehdotukseen kannusvarpaan ja kynnen poistamiseen. Tätä lääkäri ei kuitenkaan nähnyt tarpeelliseksi, vaikkakin siitä jo etukäteen oli juteltu puhelimessa. Jälkeenpäin harmittaa ettemme äidin kanssa sitä vaatineet, sillä nyt jatkamme epätietoisuudessa elämistä. Onko minulla autoimmuunisairaus, allergia tai joku ihan muu, emme tiedä, voimme vain odottaa ja toivoa parasta.

Mikäli tiedät lääkärin Turussa tai lähialueella joka OIKEASTI tietää SLO:sta niin voit vihjata siitä äidilleni, olisimme kiitollisia! :-)













torstai 15. maaliskuuta 2012

Ankea arkemme

Että voisitte todella ymmärtää minkälaista on asua ja elää äitimme kanssa, jaamme teille muutamia mietteitä ja väitteitä mammastamme ja arjesta hänen kanssaan.

Äiti on aika hauska tyyppi, se tekee meidän kanssa aina kaikkea kivaa, vie meitä mökille, opettaa asioita ja mikä tärkeintä, hemmottelee meitä herkuin ja mitä hienoimmin esinein ja leluin. Äiti saa ne "ALE:sta". Emme ole ihan varmoja mitä se tarkottaa, mutta hän on usein todella iloinen tullessaan sieltä.

Saamme nukkua äidin vieressä, paitsi silloin kun olemme olleet tuhmia, siitä hän ei tykkää. Koetammekin olla aina mahdollisimman hienosti että äiti olisi ylpeä, mutta joskus vaan on kovin vaikea totella tai olla tekemättä tuhmuuksia. Olemme kyllä varmoja että äiti olisi ottanut kissan jos oikeasti aivan kamalasti olisi meille toreissaan. Eikä se koskaan kauaa ole meille vihainen!

Pusuista äiti tykkää hirmuisesti, niitä annammekin aina kun äidin naama on ulottuvilla.

Ruokaa saamme päivittäin, ainakin niin luulisimme. Leo on kyllä usein niin nälkäinen että hän varastaa satunnaisesti leivänkannikoita ja tonkii roskista kun äidin silmä välttää.

Välillä äiti vie meitä näyttelyihin, äidin mielestä olemme maailman kauneimpia koiria, emmekä epäile sitä hetkeäkään.

Nyt kun tiedätte millaisena näemme äitimme on teidän takuulla helpompi ymmärtää arkeamme.

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Ensiesittelyssä; Lepakko ja Pretula!

Hei!


Äitimme on kovin harmistunut siihen, että hänen facebookkinsa täyttyy jatkuvasti meidän tekemisistä ja oli sitä mieltä että parempi avata meille oma blogi jonne voimme kirjoitella mitä (pieniin) mieliimme juolahtaakin :3 


Aluksi tahdommekin hieman kertoa itsestämme!

Minä itse, Leonora von Maass kuvailen hengenelämääni seuraavin sanoin:

 - Lapsuuteni oli todella rankka. En oikein edes muista onko minulla ainottakaan lämmintä muistoa tuosta ajasta. Päiväni täyttyivät tapojen opettelulla ja temppujen harjoituttelulla. Äitini ei ymmärtänyt että minä olen talon kuningatar yksinoikeudella ja näin ollen asetti minulle "rajoja" ja "sääntöjä"..... Tietenkin kapinoin parhaani mukaan! Nahka takamuksessani on vieläkin hieman parkkiintunut jatkuvista Koivuniemen Herran vierailuista...

Ajan mittaan hyväksyin paikkani ja yhteiselo sujuu lähes mutkitta, koetan olla kamalasti suututtamasta äitiä...

Täytettyäni yhden vuoden verran sai äitini todellisen aivopierun... HANKITAAN TOINEN KOIRA! Mitä sen mielessä liikkui? Kai vielä kuitenkin olen äitini silmäterä? Noh, ei siinä auttanut itku markkinoilla. Haimme "sen" vanhasta kodistani ja kotona vasta tajusin että tässä sitä ollaan.

Kyllä "sen" kanssa on välillä ihan kiva leikkiäkin, mutta ennenkaikkea rakastan suunnattomasti, niin elein ja ilmein osoittaa äidilleni kuinka hirveän vaikeaa ja ankeaa elämäni on. Esimerkiksi tälläkin hetkellä olen laihdutuskuurilla koska en tahdo juosta ulkona, vaan mielummin kyhjötän pää riipuksissa äitini jalan juuressa täristen, odottaen hetkeä että minulle osoitettaisiin yhtä ehdotonta rakkautta kuin minäkin osoitan kaikkia (joilla on nakki kädessä) kohtaan.

Tässä pintaraapaisu ankeaan elämääni, en usko että teitä huvittaa kuunnella tai lukea, mutta olkaa hyvät.

Yours Truly, Leo

Mä, Preta (6kk):

Mä muutin mutsin tyköö Norjast, mist oon kotosin, jonku aikaa sit. Mul on tosi kiva iso-sisko, sen kaa o tositositosi kiva leikkii ja tehä kaikkee kivaa. Leo on opettanu mul varmaa ihanihan kaiken mitä mä tiiän :) Se on rohkein koira koko maailmassa :)

Oon ollu tosi nopee oppimaan talon tavoille, tosin vielä pääsee kakka lattialle joskus.. Tosi noloo.. Mut en voi sil mitään!!!

Aika usein rikon tavaroita ku ollaan leon kaa kahestaa himas, äiti ei tykkää siitä yhtään... Se joskus suuttuu tosi kovin, ja uskokaa, äiti on todella pelottava joskus... En tiiä miten mun sisko ei pelkää sitä niinku mä. Mut mähän jo sanoin et se onki pal rohkeempi!

Me opetellaan kaikkee kivaa, näyttelyhommii ja sit kaikkii temppuja, tykkään tosipaljon äidin kehuista, ne on paljon parempia ku esim. lihapullat!

Mielellää jatkaisin juttuu mut tos on viel yks pleikkariohjain mitä ei oo nakerreltu ja siin suorastaa lukee mun nimi pääl, eli adios, palataan!

Terkuin Preta!

Ps. Kirjekamu ois kiva!